Kävin juuri viime viikolla kiinnostavan keskustelun ystäväni kanssa sarjakuvista, erityisesti huumorisarjakuvista. Päätin kirjoittaa tämän keskustelun pääpointit myös blogimuotoon, sillä uskon että niistä voisi olla hyötyä vaikkapa sarjakuvaopiskelijoille! Kerron tässä nyt ensisijaisesti omasta työtavastani, eikä tämä ole mitenkään kattava opas huumorisarjakuvan tekemiseen. Itse olisin kuitenkin nauttinut tällaisen lukemisesta hieman nuorempana! Keskityn tässä tekstissä ensisijainen aihe on pitkä huumorisarjakuva, ei stripit.
Tarina alkaa ajasta, jolloin opiskelin Limingan taidekoulussa ja olin hyvin huono tekemään huumorisarjakuvia. Olin siihen asti tehnyt oikeastaan vain kauhusarjakuvia ja yrittänyt räpeltää kokoon muutamia fantasiasarjiksia. Niistä yksikään ei kyllä ollut kauhean hyvä, mutta jotain sentään! Piirsin myös sarjakuvapäiväkirjaa, joka oli varmaan siihenastisen tuotantoni parhaimmistoa.
Koin huumorin vaikeaksi lajiksi. En osannut “keksiä” tarpeeksi vitsejä ja erityisesti strippisarjakuvien tekeminen oli minusta hankalaa. Eräs sen aikainen kaverini auttoi minua ehdottamalla erilaisia vitsejä, mikä auttoi minua alkuun huumorisarjisten teossa, mutta suurin inspiraationi tuli mangasta nimeltä Bakuman.
Minusta Bakuman oli huono manga, pahoittelut siis kaikille sen faneille. Se alkoi aika vahvasti, mutta siihen se sitten lysähtikin. Jaksoin lukea ehkä 10-20 lukua ennen kuin lopetin sarjiksen kesken. Bakuman on siis tarina kahdesta lukiopojasta, jotka alkavat yhdessä tekemään mangaa. Toisen pojan edesmennyt setä oli myös mangaka ja jo ensimmäisessä luvussa kohtaamme sedän pojan muistojen kautta. Tässä sivu, joka muutti tavan, jolla suunnittelen huumorisarjakuvia:
Tämä sivu saattaa vaikuttaa hieman erikoiselta valinnalta, sivussa kun ei ole mitään erityisen hauskaa. Jos kuitenkin katsotte tarkkaan ensimmäistä ruutua, näette sedän takana julisteita. Yhdessä julisteessa lukee “Just keep drawing” ja “one gag per page”. Yksi vitsi sivua kohden. Nerokasta!
Tästä yksi vitsi sivua kohden -ajattelusta tuli se tapa, jolla suunnittele huumorisarjakuvani. Se ei tarkoita minusta sitä, että jokaisella sivulla olisi ihan pakko olla ihan kokonainen vitsi sellaisessa vitsin perinteisessä mielessä, vaan jokin visuaalinen läppä tai hassu juttu riittää. Nyt näytän teille esimerkin huumorisarjiksesta, jota olen tehnyt itseäni varten.
Sarjiksen nimi on Millenials Kill. Se kertoo Adin Herrerasta, joka on journalisti joka haluaa voittaa Pulizerin. Hän muuttaa mafian hallitsemaan kaupunkiin ja aloittaa työt paikallisessa sanomalehdessä. Tässä vaiheessa juonta tarvitsen kourallisen hahmoja, jotka joudun esittelemään. Katsokaahan, miten esittelen heidät:
Juoneni tarvitsee kourallisen hahmoja, jotka minun täytyy esitellä. Olisin voinut esitellä heidät näin:
“Olen Sophie ja olen töissä säätoimituksessa. Tässä on Neko, joka on animetoimittaja. Sitten Kevin on kulttuuritoimittaja ja Justice on politiikan toimittaja. Krystal on kuvittaja ja Ryley tekee kaiken lopun.”
Tässä tapauksessa olisi yhä ollut melko huvittavaa, että Ryley on täysin ylityöllistetty. Tein kuitenkin kohtauksesta entistä hauskemman sillä, että käytin hyväkseni tilaisuuden tunkea mukaan ylimääräistä vitsikkyyttä. Sen sijaan, että kaikilla olisi normaalit työt lehdessä, suurin osa porukasta on animetoimittajia. Sen ei tarvitse olla maailman paras vitsi, sillä se on reilusti hauskempaa, kuin normaalit työpaikat! Se herättää kysymyksiä. Miksi tässä lehdessä on näin monta animetoimittajaa? Kuka nämä ihmiset on palkannut? Miten kukaan tilaa tällaista sanomalehteä? Myös Ryleyn ylityöllistyminen saa aivan uuden ulottuvuuden kun huomaa, että toimituksessa olisi kyllä väkeä, joilla olisi varmasti aikaa auttaa häntä. Hei eivät kuitenkaan tee sitä, vaan he kaikki kirjoittavat animesta. (Mainittakoon vielä, että kyseessä on siis geneerinen sanomalehti, ei animeaiheinen harrastelehti.)
Prosessi miten itse siis toteutan tätä “yksi vitsi sivua kohden” -juttua, kun kyseessä on pitkä huumorisarjakuva:
1. Kirjoitan käsikirjoituksen
2. Merkkaan siihen kohdat, jotka ovat potentiaalisesti tylsiä
3. Mietin miten niihin saisi edes jotain huvittavaa
Mitä kaikkea muuta se huvittava sitten voi olla? Kohtauksessa, jossa vaikkapa kävellään kadulla, saatan laittaa taustalle tyypin kävelemään ison roskakassin kanssa, josta selvästi törröttää ruumis. Kohtauksessa, jossa ollaan ravintolassa, saatan vaikkapa piirtää porukasta yhden nukahtamaan keittoonsa. Välillä saatan vain muuttaa hahmon ilmettä, kun hän kertoo jotain! Jos hahmo vaikka kertoo, että hän ei ehtinyt töihin, sillä hän pelasi pleikkaria koko yön, en piirrä hänestä häpeävän näköistä. Piirrän hänestä ylpeän ja laitan hänet kertomaan että hän saavutti “avasit pelin” trophyn! (Trophyn, joka ei siis ole minkäänlainen ansio.)
Eiköhän tässä ollut yhdeksi kerraksi tarpeeksi asiaa. Jos haluatte ehdottaa hyviä aiheita, joista voisin kertoa tulevaisuudessa, kommentoi!
.